Mitä lähemmäksi lääkärissä käynti tulee epävarmemmaksi itse muutun. Entäs jos meillä onnistuisikin luomulapsi, jos se olisikin mahdollista. Sitten iskee epätoivo, ei minun ainukainen sykkyräinen munanjohtimeni pysty kuljettaman munasolua kohtuun. Entäs jos toinenkin joudutaan leikkaamaan, sitten jouduttaisiin miettimään lainamunasolua ja siinä taas uusi hyväksymisen aihe. Vielä elän toivossa, että omilla siittiöillä ja munasoluilla saataisiin lapsi tähän maailmaan. Hetken ajattelun jälkeen järkeilee, nyt kun ollaan päästy tähän pisteeseen, ei voi perääntyä. Puoli vuotta sitten mietin sitten kun ja jos. Nyt on se sitten kun ja jos tilanne, Ei saa perääntyä! Ihminen on arka.
Mietin omaa teini-ikää josta tämä lapsettomuus johtuu. Liian avointa sukupuolielämää ja liian uteliasta luonnetta seikkailuihin. Lupasin itselleni jo ajat sitten etten saa katua vanhoja tekemisiäni, mutta usein haluaisin muuttaa mennyttä. Ei silloin 15-vuotiaana miettinyt hetkeäkään, että nämä teot voisivat vaikuttaa tulevaisuuteen ja lasten saamiseen. En halunnut lasta ja olin varma etten sellaista itse haluakkaan, mutta sitten vakaa parisuhde muutti mielen ja halun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti